Retkeilyautomatka Käsivarren Erämaahan

poromiesleiri-värit

This post is also available in: English

Olemme risteyksessä, josta tarkoituksenamme on jatkaa syvemmälle Käsivarren erämaa-alueelle. Tie näyttää kiviseltä ja kuoppaiselta ja sen alussa sijaitsevalla parkkipaikalla siistissä rivissä seisovat city-maasturit vahvistavat vaikutelmaa. Tarkastan reitin vielä kerran tulostamistani karttasivuista, laitan vaihteen silmään ja toivon, että autoon ei tulisi vikaa.

 

Matkan valmistelu oli kesän lähestyessä hyvässä vauhdissa. Tämä olisi ensimmäinen yhteinen retkeilyautomatka avovaimoni Lauran kanssa, jonka tulisimme tekemään vastikään hankkimallamme Volkswagen T3 Syncro:lla. Olimme jo tehneet alustavan suunitelman reitistä, joka lähtisi kotikulmiltamme Helsingistä ja suuntaisi kohti Länsi-Lappia, josta se veisi meidät Kilpisjärven kautta Norjaan. Ajaisimme Tromsson kautta kohti Lofootteja, josta viimein suuntaisimme Ruotsin Lapin poikki kohti kotia. Meillä oli mielessämme aktiiviloma, joten maastopyörät sekä retkeily- ja kalastusvälineet kuuluivat mukaan lähteviin varusteisiin.

 

Reittisuunnitelma 80-luvun maantiedon kirjaan kuvitettuna.

 

Retkeilykokemukseni pohjalta osasin varata matkaan oikeanlaiset retkeilyvälineet: retkikeittimet, grillit, kalastusvälineet, ensiapuvälineet, leirinrakennustarpeet, mutta autoharrastus oli minulle uutta: ennen Syncron hankkimista en ollut edes vaihtanut öljyjä autoon. Onneksi nykyään kuka tahansa voi oppia perustat, kunhan vaan jaksaa selata läpi tarpeeksi  Youtube-videoita ja Bentley:n opaskirjaa. Käytyäni läpi auton peruskunnostustoimenpiteet muokkasin pakettiauton takatilaa tee-se-itse -pohjalta, lisäten hieman auton retkeilyvarustuksen mukavuutta. Niittasin nukkumatilan päälle uuden maton, kiinnitin jokusen Ikean säilytyslaatikon ja kääntöpöydän seinälle, sekä asensin kaasukeittimelle oman paikkansa pöydän viereen. Kesällä tapahtuvassa retkeilyautossa ei välttämättä kuitenkaan tärkeintä ole kiinteät autoon asennetut välineet, sillä tarkoitus on nauttia leirielämästä ulkona.

 

Haluatko hyvän vinkin Lappiin: kannattaa hankkia autoosi sopivat kunnolliset hyttysverkot.

 

Seuraavana vuorossa oli lista matkalla tarpeellisista varusteista. Koska matkamme suuntautui Lappiin hankimme autoomme suunnitellut kunnolliset hyttysverkot. Ostimme myös halvan ilmatäytteisen patjan kahdelle hengelle, joka säilyi ehjänä Kilpisjärvelle asti, ison coolerin ruokia varten, hyvälaatuisen retkigrillin ja jykevän Thulen pyörätelineen.

Heinäkuun puolivälin koittaessa olimme vihdoin valmiit ja lähdimme matkaan Helsingistä kohti Lappia, seuraten nelostietä tahtiin, joka on sopivan verkkainen luodakseen lomatunnelmaa ja pitämään 1.6 td jx -moottorin lämpötilan kurissa. Oulusta suuntaamme kohti Meri-Lappia ja Tornion jokilaaksoa.

Suomen ja Ruotsin rajalla sijaitseva Tornionjokilaakso kuului aiemmin Ruotsiin, mutta liitettiin vuonna 1809 silloiseen Venäjän keisarikuntaan. Yhteisestä historiasta johtuen alueella on vallinnut yhtenäinen kulttuuri ja aiemmin rajan molemmin puolin on puhuttu samaa kieltä, eli meänkieltä, joka on sekoitus suomea ja ruotsia.

Tornionjoki on Euroopan pisin vapaana virtaava joki, joka soljuu noin 500 km:n matkan sen alkulähteiltä Torneo-järvestä Ruotsin Kiirunasta aina Perämerelle saakka. Noin puolet tästä matkasta joki muodostaa luonnollisen rajan Suomen ja Ruotsin välillä, jolloin joen rantaa Suomen puolella ajellessa voi tarkastella toiselta puolelta avautuvia ruotsalaisia maisemia.

Täydennämme muonavarantojamme Ruotsin puolella sijaitsevan Haaparannan suuressa marketissa, josta jatkamme matkaamme Tornion kautta kohti noin 55 km:n päässä sijaitsevaa Aavasaksaa, jota on mainostettu Suomen eteläisimpänä keskiyön auringon ihailukohteena. Aavasaksan juhannusjuhlat olivat aikoinaan tunnettuja kautta maan ja keräsivät paikalle 60-luvulla jopa 15 000 hengen kävijämääriä. Uudelleen henkiin herätetyt juhlat houkuttelevat nykyään lähinnä suuren ikäluokan edustajia, jotka saapuvat muistelemaan nuoruuden hurjia kokemuksia: eräs vanhempi rouva kertoi hiljattain paikalliselle hotelliyrittäjälle, että teki nuoruudessaan juhannusjuhlille Aavasaksaan 900 km:n matkan Helsingistä – mopolla.

 

Suuret ihmisjoukot ovat kaikonneet, mutta maisemat ovat säilyneet ennallaan.

Hurautettuamme autolla metsäisessä vaaramaisemassa kiermurtelevaa tietä pitkin Aavasaksan huipulle pysäytän auton hetkeksi kahvilan kohdalla. Ympäröivään kuivaan ja kivikkoiseen kangasmetsään sulautuvat mökit näyttävät autioilta ja Aavasaksa vaikuttaa olevan kesähorroksessa, josta se herännee taas alkutalvesta, hiihtohissien pyörähtäessä käyntiin.

Astumme autosta ulos ja seuraamme opasteita kohti 3 km:n opastettua luontopolkua, joka kulkee metsän siimeksessä vaaran laen ympäri. Pysähdymme hirsirakenteisessa ja kauniisti koristellussa Keisarin majassa, joka rakennettiin vuonna 1882 Venäjän keisari Aleksanteri II:n Lapin matkaa varten. Poliittisesti epävakaan tilanteen takia keisari ei koskaan itse käynyt majassa. Rakennuksen sisällä saamme tietää alueella jo 1736 vierailleesta toisesta arvovaltaisesta vieraasta, ranskalaisesta matemaatikosta ja astronomista Pierre Louis Moreau de Maupertois :ista. Maupertois suoritti Tornionjokilaaksossa tutkimusryhmänsä kanssa tieteellisiä tutkimuksia ja kirjoitti alueesta myös matkakirjan. Kirjasta, jossa hän kuvaili pohjoisen kansan omituisia tapoja tuli suosittu Eurooppalaisen eliitin piirissä.

 

”..experienced real ,native Indian-like simplicity.”

Aavasaksan jälkeen seuraava etappimme on Kukkolankoski, pieni ja idyllinen kylä Tornionjoen rannalla, joka on tunnettu siian lippoamisesta, kalastuksesta ja koskistaan. Ennen vuotta 1809 kylä ulottui joen molemmille rannoille, nyt Kukkolankoskea ja Kukkolankoski Forsenia jakavat paitsi joki, myös valtakunnan raja. Saavumme kylään alkuillasta ja parkkeeraamme auton Café Myllypirtin sivupihalle. Auringon paisteessa pystyttämämme leiri sijaitsee vain kivenheiton päässä kuuluisista koskesta, joka muodostaa taustalle rauhoittavan äänimaton jatkuvalla tasaisella pauhullaan.

 

Rentoa leirielämää Kukkolankoskella.

 

Muistelen, että vietin lapsuudessani viikonlopun täällä isäni ja hänen kollegansa Eskon kanssa kalastaen. Majoituimme joihinkin kylän peräpohjolaisista taloista, joka oli Eskon kotitalo. Hän ajoi meidät moottoriveneellä joen keskellä sijaitsevalla kallioiselle saarelle, josta käsin kalastimme Harjusta. Saaliskalat lävistettiin tikuilla ja paistettiin nuotiolla rantalaavulla. Opin silloin myös miten paikallinen siian lippoaminen tapahtuu. Perinteen mukaisesti kylän miehet käyttävät tarkoitusta varten rakennettuja pitkiä, korkeiden paalujen varaan kasattuja pitkospuita päästäkseen pitkävartisilla haaveilla käsiksi kosken montuissa lepääviin vaellussiikoihin. Päivän saalis jaetaan mandaatin mukaan kylän talojen kesken.

 

Siian lippoamista Kukkolankoskella.

 

Tornionjoki on tunnettu myös vaelluslohistaan, jotka saapuvat vuosittain kutemaan joen yläjuoksulle, lähelle paikkaa, jossa ne ovat syntyneet. Lohien saapuminen käynnistää toisen vuosittaisen vaelluksen alueelle kun innokkaat kalamiehet saapuvat ympäri maata tavoitteenaan himoitun punalihaisen saaliin koukuttaminen. Kasaan virvelini ja kävelen joen rantaan kokeilleksani omaa onneani nousulohen narraamisessa. Paikka ei kuitenkaan ole rannalta käsin tapahtuvalle heittokalastukselle paras mahdollinen sillä virta on liian voimakas. Se tarjoaa kuitenkin hienon panoraaman, jossa ikiaikaisia kalastusperinteitä seuraavat lippoajat tasapainoilevat lankuillaan, taustanaan ruotsin puolelle jäänyt kylänpuolikas,   keskiyön auringon maalatessa kaiken kullankeltaista sävyllään.

Hyvin nukutun yön ja aamusuihkujen jälkeen jatkamme matkaamme väylää seuraten kohti Enontekiön kuntaan kuuluvaa Käsivartta. Luontonsa puolesta alue muodostuu pääasiassa tundrasta ja siellä sijaitsevat myös Suomen korkeimmat tunturit. Ajamme A8 -tietä, joka seurailee Ruotsin rajaa. Sanomme pian hyvästit Tornionjoelle, joka kääntyy länteen kohti alkulähteitään Ruotsissa. Teemme kuitenkin tuttavuutta sen sivuhaaran, 230 km pitkän Muonionjoen kanssa. Karttaa katsoessa vaikuttaa siltä, että lähes kaikki suuremmat kylät ja kaupungit Länsi-Lapissa sijaitsevat näiden kahden jokisuuruuden varrella, alueella, jossa ennen Venäjän keisarikunnan puuttumista peliin vallitsi yhtenäinen suomalais-ruotsalainen kulttuuri. Joissa on aina ollut viljalti kalaa ja kauppa, toisinaan laitonkin, kuten 2. maailmansodan aikaan, on tuonut tuloja alueen asukkaille. Ehkäpä tästä syystä johtuen alue vaikuttaa vieläkin vauraammalta Itä-Lappiin verrattuna.

 

Muonion pikku-Sveitsi.

Pysähdymme joen kanssa nimen jakavassa Muoniossa ostamaan kalastusluvat. Yllätykseksemme löydämme kylän raitilta sveitsiläisen kakkukahvilan, joka on osoittautuu katukuvasta ja muusta tarjonnasta virkistävällä tavalla poikkeavaksi tapaukseksi. Paikallinen tietotoimisto osaa neuvoa meidät päätien varrella sijaitsevalle bensa-asemalle, josta luvat noukittuamme jatkamme matkaa. Seuraava kohteemme on Muonionjoen alkulähde, Lätäseno. Myös Lätäsenolta alkunsa saava virta päätyy Muonionjoen kautta Tornionjokeen, jota olemme seuranneet Torniosta lähtien. Hyvällä mielikuvituksella voikin ajatella meidän olevan Tohtori Livingstonen tyylisellä tutkimusmatkalla, tavoitteenamme löytää joen alkulähteet.

Jatkamme kohti pohjoista,  E8:aa seuraten. Maisemaa alkavat ympäröidä avotunturit ja puut ovat selvästi pienempiä kuin Etelä-Suomessa. Jonkin matkaa pidemmälle mentäessä ne ovat saavuttaneet levinneisyytensä pohjoiset rajat ja joutuneet antamaan tilaa tundralla viihtyvälle kasvulajistolle, kuten erilaiselle varvikolle ja vaivaiskoivulle.

Määränpäämme sijaitsee Kilpisjärven erämaa-alueella, joka perustettiin 11 muun erämaa-alueen kanssa vuonna 1991. Kaikki Suomen yli 1000 metrin korkuiset tunturit sijaitsevat tällä noin 2000 m2 alueella, joka on ehkä osasyynä siihen, että se on maamme suosituin erämaa-alue.

 

Erämaahan – toivottavasti auto kestää.

Lyhyen ajomatkan jälkeen saavumme maastoautotien alkuun, joka vie meidät syvemmälle erämaa-alueelle. Tämä  matkamme vaihe hermostuttaa minua eniten, sillä auton rikkoutuessa hinausauton paikalle saaminen olisi mahdotonta.  Suuntaamme auton keulan kohti erämaata. Tien pohja on hiekkaa ja soraa ja vuosien eroosion tuloksena se on täynnä kiviä ja syviä lammikoita. En ole aiemmin ajanut juurikaan maastossa tai maastoautoteillä ja olenkin yllättynyt siitä miten hiljaa tiellä pitää ajaa – alennusvaihde on syystä olemassa. Ajaminen on myös aktiivista, parasta reittiä täytyy koko ajan skannata ja yrittää välttää isoimmat kivet, syvimmät lammikot ja tien sivusta auton eteen puskevat koivunoksat.

Auton 1.6 td moottori on tunnettu taipumuksestaaan ylikuumeta ja koska autooni ei ole asennettu intercooleria, meidän täytyy pysähtyä jäähdyttääksemme moottoria. Astuttuamme autosta ulos vaivaiskoivikon keskelle meidät ympäröi välittömästi tiheä parvi mäkäräisiä ja hyttysiä. Moottorinjäähdyttelyn jälkeen jatkamme matkaa ja törmäämme tien varrella sijaitseviin mielenkiintoisen näköisiin rakennuksiin. Lähemmällä tutkimisella parakit paljastuvat paikallisen poromiesten paliskunnan rakentamiksi, joita he luultavasti käyttävät majoituksenaan porojen kesälaidunnuksen aikaan.

 

Anybody home?

Noin kymmenen kilometrin ajomatkan jälkeen tieltä avautuu komea näköala tien alapuolella sijaitsevalle järvelle ja sitä ympäröivälle jängälle. Olin kaavaillut järveä mahdolliseksi leiripaikaksi, joten alamme etsiä järvelle vievää tietä. Tapaamme tien mutkassa sijaitsevalla levähdysalueen tapaisella retkeiljän, joka kertoo käyneensä alueella kalassa jo parinkymmenen vuoden ajan. Hänen mukaansa tie oli alkuaikoina ajettavissa tavallisella autolla, mutta kahden vuosikymmenen ajan jatkunut, arktisen ilmaston aikaansaama, eroosio on sittemmin tehnyt tehtävänsä. Saamme häneltä vinkin järvelle vievästä traktoriväylästä, jota lähdemme katsastamaan kiitokset huikattuamme.

Ennen kuin pääsemme matkaan meidät ohittaa neliveto-Jeep, joka on matkamme aikana ainoa merkki siitä, että tiellä on muitakin käyttäjiä. Kotvan matkaa jatkettuamme huomaamme pusikkoisessa maisemassa päätiestä erkanevan, järven rantaa kohti kulkevan ”väylän”. Nousemme ulos autosta ja seuraamme uutta tietä kunnes näemme sen laskeutuvan järven rantaan. Mäki vaikuttaa paikoin jyrkältä ja kivikkoiselta, jonka lisäksi siinä on paikoitellen irtohiekkaa. Pohdin hetken kiipeääkö painavassa lastissa oleva auto mäen takaisin ylös ja päädyn lopulta myönteiseen vastaukseen. Saapuessamme mäen alle vaivaiskoivupusikot antavat tilaa ympäröivälle upealle maisemalle: jängän ja matalien tunturien ympäröimällä erämaajärvellä ei näy ristin sielua missään ilmansuunnassa.

 

Retkeilyautoilua parhaimmillaan.
Nousu takaisin leiristä – onnistuu!
Pihvit tulossa.

 

Sammutettuani moottorin aloitamme leirin rakentamisen yöttömän yön auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. On aika nauttia Haaparannasta ostamistamme herkuista, joilla täytimme kylmälaukkumme. Pakasteena ostetut  pihvit ja hirven jauheliha ovat matkan ajan pitäneet voin ja juuston kylminä. Lauran valmistellessa pihvejä grilliin kerään ympäröivässä pusikossa lojuvia kuivia oksia nuotion sytyttämistä varten.

Leiripaikkamme sijaitsee järven pohjukassa pienen töyrään päällä. Sijainnin hyviin puoliin kuuluu jatkuva pieni tuulenvire, joka sekä vilvoittaa että toimii luonnollisena hyttyskarkottimena. Nuotiosta hiljalleen leijaileva savu pitää sinnikkäimmätkin inisijät loitolla. Nautimme pihvi-illallisen  retkeilytuoleissamme istuen, jotka tarjoavat aitiopaikat luonnon hiljaisuudesta ja rauhasta nauttimiseen keskiyön auringossa.

 

Jängällä.

Heräämme pilvettömän ja kuuman päivän aamuun. Emme vielä tiedä sitä, mutta tämä on kesän kuumin päivä. Päätämme aamiaisen jälkeen patikoida järven ympäri. Leiristä katsoen järven vasemmalla rannalla sijaitsevan laakean tunturin alaseinämä on kauttaaltaan rakkakivikon peitossa, joka tekee etenemisestä rantaviivalla varovaista. Pysähdyn järven keskivaiheilla sijaitsevan pienen kivikkoisen niemen kohdalla ja kiinnitän kalastusvavan kärjen alaosaan. Vesi on niemen kohdalla äkkisyvää ja paikka osoittautuu hyväksi kalaapajaksi, sillä useampikin taimen käy kokeilemassa uistintani. Ne ovat kuitenkin joko liian pieniä tai eivät ota kunnolla kiinni, enkä saa ainuttakaan rannalle saakka.

 

Jatkamme matkaa ja saavumme järven toiseen päähän leiripaikkaamme vastapäätä. Joensuussa sijaitsevan pohjukan vesi on kristallinkirkasta ja rannan kivet ovat laikukkaan jäkälän peittämiä. Kivien jälkeen alkavaa tundraa hallitsevat kanerva, palleroporonjäkälä sekä variksenmarjan varvikot ja vaivaiskoivut. Levitämme makuualustat jäkälämatolle ja pidämme evästauon, jonka päälle keitämme kahvit retkikeittimellä. On kesän kuumin päivä ja otamme vuoroin aurinkoa ja vuoroin pulahdamme henkeäsalpaavan kylmään veteen. Automme näkyy vastarannalla pienenä valkoisena pisteenä. Tuntuu siltä, että olemme löytäneet oman erämaaparatiisimme.

 

Joko pieni kala tai suuri puukko.

Olen kuitenkin päättänyt kalastaa taimenen ja lähden evästauon jälkeen seuraamaan alaspäin viettävää jokea, joka yhdistää järven seuraavaan järveen. Virta muuttuu pian koskeksi, joka ryöppyää voimalla rakkikivikon yli. Etsin sopivia jalansijoja rakassa, jota peittää rehevä aluskasvillisuus. Lopulta mäki loivenee ja villi koski kesyyntyy parin metrin levyiseksi uomaksi, joka pujottelee soisella suistoalueella. Pysähdyn ja sidon luottovieheen, kuparinvärisen Mepps-lipan siiman päähän. Heitän sen niin pitkälle kuin saan, lippa putoaa joen mutkaan ja parin sekunin sisällä siihen iskee kala kiinni. Taistelun päätteeksi saan haaviini kauniin taimenen.

 

 

 

 

Like & Follow if you dig the ride:
error

This post is also available in: English

Article by @JaakkoJarvensivu

Leave your comment